Metsähistorian Seuran opintoretkeily 31.8.–1.9.2007 länsirannikolle Pietarsaari-Kokkola -seudulle
Teksti Juhani Karvonen, kuvat Markku Rauhalahti
Mark Twain kehotti aikoinaan ostamaan maata, koska sitä ei valmisteta lisää. Pohjanmaan metsäasiantuntijat kyseenalaistivat Twainin väitteet. Rannikon maa-ala kasvaa vuosittain 300-400 hehtaaria. Metsähistorian seura retkeili elo-syyskuun vaihteessa Pietarsaaren ja Kokkolan ympäristössä. Alueen historiaan kuuluvat sellaiset kuuluisat nimet ”kansakunnan kaapin päältä” kuin J.L. Runeberg, J. V. Snellman, Sakari Topelius ja Antti Chydenius. Hyvin järjestetty kaksipäiväinen retki tarjosi yllin kyllin ammatillista, historiallista ja kulttuuriantia 30-henkiselle asiantuntijajoukolle. Viime vuonna Metsähistorian seura vieraili Kainuussa.
Retkeilyn aloituspalaveri Kokkolassa
Metsähistorin seuran yhteistyökumppanina oli Alnus ry, keskipohjalaisten metsien historian ja merkityksen tunnetuksi tekijä. Retken johtajina olivat puheenjohtajat molemmista yhdistyksistä, metsänhoitaja Juhani Huittinen ja professori emeritus Matti Palo. Olen poiminut tähän kirjoitukseen omasta mielestäni mielenkiintoisimpia paloja retken annista.
Lepistön tilan historiaa ja pihapiiriä esitteli seuramme jäsen, Alnus ry:n puheenjohtaja Matti Palo.
Bussimatka aamun ensimmäiselle kohteelle kulki Kokkolan ja Pietarsaaren välistä luonnonkaunista ja kuuluisaa seitsemän sillan tietä. Matkalla Rannikon metsäkeskuksen metsänhoitopäällikkö Greger Erikslund kertoi maan kohoamisesta merestä. Pohjanmaalla mannerjäätikkö oli paksuimmillaan lähes 3,5 km paksu. Se painoi maan lommolle, joka oikenee vajaan sentin vuodessa. Tämä merkitsee välillä Kaskinen Kokkola 300–400 hehtaaria uutta maa-alaa vuodessa, siis yhden keskikokoisen kunnan kokoista aluetta sadassa vuodessa!
Merestä nousevan maan kasvillisuusdynamiikka on hyvin mielenkiintoinen. Maa muuttuu vähitellen ruohoista, pensaiden kautta metsäksi. Ensimmäisenä puulajina on harmaaleppä. Noin sadan vuoden kuluessa maaperä muuttuu kuusen kasvulle sopivaksi. Maan pinnan ollessa 3–4 metriä meren pinnan yläpuolella kasvuolot heikkenevät niin että se soveltuu parhaiten männylle. Tätä sukkessiokehitystä on ansiokkaasti tutkinut metsätohtori Erik Appelroth jo 1940-luvun lopussa.
Maankohoamisrannikolla asutus on ollut kauan melko tiheä ja sen vuoksi metsiä on käytetty intensiivisesti laiduntamiseen, rakentamiseen, tervanpolttoon, polttopuuksi, laivanrakennukseen, potaskan ja puuhiilen valmistukseen. Metsämaat kasvavat hyvin; hoidetun kuusikon keskikasvu on 50 vuoden aikana 8 m3/ha vuodessa ja männikönkin 5 m3. Kasvuvoima hiipuu kuitenkin aikaisemmin kuin sisämaassa. Uusimmat metsien inventointitulokset osoittavat, että ruotsinkielisellä rannikollakin puuston määrä ja kasvu ovat lisääntyneet rajusti.
Satusetä metsien hoitajana
Ensimmäinen varsinainen kohde oli Sakari Topeliuksen synnyinkoti, Uudenkaarlepyyn Kudnäs. Siellä emeritusprofessori Matti Leikola kertoi ”satusedästä” metsien hoitajana. Leikolan mukaan Topelius on ollut yksi varhaisimpia vihreitä, jos vihreyttä mitataan hakkuita vastustavan henkilön moraalisella asenteella. Hän oli kuitenkin lakeja ja esivaltaa kunnioittava eikä turvautunut kynää kummoisempiin välineisiin hakkuita arvostellessaan. Mutta sanan miekka oli terävä. Uransa aikana Topelius ehti olla urallaan tutkija, sanomalehtimies, professori ja kirjailija. Suhtautumistaan hakkuisiin Topelius tilitti niin tietoteoksissaan kuin runoissaan. Esimerkiksi Leikola tarjosi runon ”Metsänhaaskaus”.
Ne ryöstävät ja myyvät minun maani!
Ne vievät talvimekkos lämpöisen
kuin juomari, jok´ äidin parhaan nutun
myy julkein käsin viinatilkkasesta.
Nyt nykyajan julma kirves niittää
kuin kuolonenkeli ja lakaisee
suot, kankaat, laaksot, kentät, harjut
lyö säälimättä ukon sekä lapsen.
Topelius oli jo hyvin varhain kiinnostunut puista ja metsistä. Hän paneutui aiheeseen syvällisemmin yliopiston maantieteen opettajana. Vaatimuksensa metsien suojelemiseksi Topelius perusti paitsi huoleen metsien riittävyydestä myös siihen, että Suomen taloudellista tulevaisuutta ei voitu rakentaa metsäteollisuuden varaan. Siinä hän oli Snellmanin hengenheimolainen, molemmat nimittäin uskoivat maanviljelyn ja karjanhoidon olevan maamme pääelinkeinot. 1800-luvun puolessa välissä huoli metsien häviämisestä olikin laajaa ja aitoa. Nykytiedon mukaanhan metsävaramme olivat tuolloin alhaisimmillaan sitten jääkauden. Ryöstökäytön pelättiin johtavan ilmaston kylmenemiseen, maatalouden edellytysten heikkenemiseen ja jopa kulttuurin rapautumiseen. Topelius halveksi aivan erityisesti sen aikaisia ”timmerbarooneja”, jotka sumeilematta hakkauttivat metsiä.
Näkymä Topeliuksen synnyinkodista Uudenkaarlepyyn Kudnäs'issä
Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuuluivat myös tutustuminen Pohjanmaan veneklusteriin, museolaivoihin Jakobstads Vapen ja Vega sekä Sikuritehtaaseen Pietarsaaressa. Lisäksi näimme aivan ainutlaatuisen Pohjanmaa Puu –yhtiön 50-luvun puuhankinnasta kertovan filmin.
Eskolan metsärata – Keski-Pohjanmaan Kemijoki
Toinen retkipäivä vietettiin Lestin- ja Perhonjokilaaksoissa. Aamun bussimatkalla meille esitetettiin tietokilpailukysymys: mikä on se Suomen kaupunki pääkaupunkiseudun ulkopuolella, josta on ollut kolme Eduskunnan puhemiestä. Oikea vastaus oli tietenkin ensimmäinen pysähdyspaikkamme Kannus ja ne kolme puhemiestä ovat Oskari Tokoi, Kauno Kleemola ja Esko Aho. Tosin Kleemola oli kotoisin naapurikunnasta Kälviältä ja Esko Aho Vetelistä.
Aamun avasi lyhyt tutustumiskäynti Metsäntutkimuslaitoksen Kannuksen tutkimusasemalle. Sen jälkeen siirryimme Eskolaan, jossa tutustuimme kapearaiteisen metsäradan historiaan ja vireään kylätoimintaan asiantuntijoina tohtori Anne Ruuttula-Vasari ja kyläasiamies Jaakko Hautamäki. Ruutula-Vasari on historioitsija ja hänen väitöskirja nimi ”Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken” suorastaan pakottaa lukemaan sen.
Eskolan metsärata on metsähistoriaa parhaimmillaan. Se oli Suomen pisin ja pitkäaikaisin pelkästään puun kuljetuksiin käytetty metsärata. Rakentamistyöt aloitetiin vuonna 1920 ja se linjattiin Kannuksen, Sievin, Lestijärven ja Toholammin kuntien valtionmaille. Alkuvaiheessa rakennustöissä oli paikallisten miesten lisäksi myös Kronstadtin linnoituksesta paenneita venäläisiä sotilaita. Puun kuljetukset alkoivat radalla sitä mukaa kun kiskoparit työntyivät salomaille. Pisimmillään rata ulottui Lestijärven Suokantaan, 68 km päähän Eskolasta. Pikkuradan puunkuljetuksissa oli neljä veturia ja lähes sata vaunua. Metsäradan toiminta alkoi hiipua 1950-luvun aikana, kun osa valtionmaista oli luovutettu asutukseen ja autokuljetukset halpenivat. Lopulta rata tuli kannattamattomaksi ja Metsähallitus purki sen vuonna 1961. Radasta tehtiin metsäautotie ja kalusto romutettiin.
Radan lopettaminen oli kohtalokas Eskolan kylälle, väkiluku putosi lyhyessä ajassa tuhannesta viiteensataan. Pikku hiljaa kylän elinkeinotoiminta virkistyi. Nykyisin Eskola on mitä virkein kylä ja metsäradan henki elää vahvana. Vanha veturitalli on korjattu kylätaloksi. Metsäradan kävelyyn (40 km) osallistuu vuosittain noin 100 henkilöä. Lisäksi kylällä on 300-paikkainen kesäteatteri, jossa viime kesänäkin kävi 3200 katsojaa.
Eskolasta retkikunta siirtyi Toholammin Riuttasiin, jossa professori Matti Palo kertoi metsänhoitoyhdistyslain syntyhistoriasta ja miehestä sen takana, ministeri Matti Lepistöstä. Lisäksi tutustuimme Pajamäen perinnekeskukseen ja Toholammin kirkkoon. Iltapäivän ohjelmaan kuului tarinaa maamme vanhimmasta yhteismetsästä Kälviän hirsimehtästä, Kuorikoskien kirkonrakentajasuvusta sekä Kaustisen kansamusiikki- ja taideklusterista. Retken päätti metsänhoitaja, kaupunkineuvos Esko Lankila esitelmä Antti Chydeniuksesta.
Nurkkaus Pajamäen perinnekeskuksesta Toholammilla